Huom. kouluesitelmiä laativat hevoshullut: älkää perustako esitelmiänne tähän, vaan etsikää vaikka lähdeluettelon kirjat käsiinne ja tehkää itse omat esitelmänne! Niin minäkin tein!
Lähteet ovat monesta asiasta eri mieltä. Koska minulla ei ole valmiuksia lähdekritiikkiin, olen voinut karsia joukosta pois ainoastaan selkeät yksinkertaistukset. Lähdekirjoja nro 4 ja 5 olen käyttänyt vain joidenkin tietojen täydentämiseen.
Tässä tutkielmassa käyttämäni ei yleisesti tunnetut käsitteet olen
selittänyt viimeisellä sivulla ennen kirjallisuusviitteitä.
Hevosen kehityshistoria
Kaikkien nykyisten hevoseläinten alkumuoto oli eläin, jota nykyisin
nimitetään eohippukseksi ("aamunkoiton hevonen") tai
hyracotheriumiksi ("sika"). Se eli eoseenikaudella n. 50-60
miljoonaa vuotta sitten ja sen fossiileja on löydetty sekä
Pohjois-Amerikasta että Euroopasta. Eohippusta oli puolestaan
edeltänyt n. 75 milj. vuotta sitten alkukavioeläin condylartha,
kaikkien kavio- ja sorkkaeläinten alkumuoto.
Condylartha oli n. 36 cm korkea lehtiä syövä eläin, jonka jokaisessa neljässä jalassa oli viisi varvasta. Myös eohippus eli metsissä ja soilla syöden lehtiä ja versoja. Sen korkeus oli n. 25 cm, etujaloissa oli neljä ja takajaloissa kolme varvasta ja anturat olivat pehmeät. Niinpä eläin liikkui ympäristössään pehmeästi ja äänettömästi, mutta nopea se ei ollut. Sen pääasiallinen puolustautumiskeino oli luultavasti piiloutuminen, joten sen on arveltu olleen väritykseltään juovikas, mikä olisi auttanut kasvillisuuden sekaan kätkeytymisessä. Eohippuksen hampaat olivat pienet, terävät ja pehmeät - sopivat lehtiensyöjälle. /1,2,3,6/
Euroopan hevoseläimet kuolivat sukupuuttoon eoseenikauden loppuun mennessä eli n. 38 milj. vuotta sitten. Pohjois-Amerikassa ne jatkoivat kehitystään. Eoseenikauden lopulla tai mioseenikaudella 26-7 milj. v. sitten (jostakin syystä lähteet ovat erimielisiä) tapahtui ilmastonmuutos, joka muutti ratkaisevasti hevosen esi-isän elinympäristöä. Metsät ja suot alkoivat kuivua savannimaisiksi aroiksi. Nopeutta tarvittiin, kun piilopaikat vähenivät. Raajojen ja rungon pidentyessä eläimen koko alkoi kasvaa ja askel piteni. Virtaviivaisuus lisääntyi ja varpaiden määrä alkoi vähetä, kun paino keskittyi juoksun helpottamiseksi keskimmäiselle varpaalle. Raajoista tuli hyvin vahvoja, sillä niiden piti kestää kynsistä kehittyvien kavioiden maahan iskeytymisestä aiheutuneet tärähdykset: nivelsiteet ja jänteet kehittyivät. Kuulo ja näkö paranivat, silmät siirtyivät kauemmaksi toisistaan näkökentän laajenemiseksi, mikä auttoi eläintä havaitsemaan valppaasti vaaroja. Hevoseläimet erikoistuivat heinän syöntiin. Hampaiden terät pitenivät ja niiden purupinnat kehittyivät. Kallo myötäili kehitystä laajenemalla hampaistolle riittävän tilavaksi. Selluloosan hajoitus keskittyi umpisuoleen. Koon kasvaessa väheni suhteessa tarvittavan ravinnon määrä. /1,2,7/
N. 36-38 milj. v. sitten eli suunnilleen 60 cm korkea mesohippus. Ilmeisesti se oli vielä lehtiensyöjä. Mesohippuksella oli kussakin jalassa kolme varvasta, joista kaksi ulommaista oli jo surkastumassa pois.
Hevoseläinten kehityksessä oli paljon välivaiheita ja haarautumia (esim. kolmivarpaisiksi jääneitä hevosia), jotka sopeutuivat ympäristöönsä eri tavoin. Vain yksi haaroista kuitenkin selviytyi nykyaikaan saakka: nykyisten hevosten, aasien ja seeprojen esi-isät. Siihen kuuluvia välivaiheita olivat mm. miohippus ja merychippus. N. 7 milj. vuotta sitten plioseenikaudella oli kehittynyt pliohippus, joka oli selkeästi yksivarpainen: 2. ja 4. varvas olivat surkastuneet ns. keihäsluiksi, jäljellä oli enää keskimmäinen, jonka kynnestä oli kehittynyt kavio. 5. varvas (ilmeisesti ulommainen) oli hävinnyt, 1. varpaasta oli jäljellä (kuten nykyhevosellakin) jalkojen sisäsivuilla sarveisainemuodostuma, ns. yönsilmä. /1,2,6/
Pliohippuksesta kehittyi Equus-suku, nykyisten hevoseläinten suku, Pohjois-Amerikassa pleistoseenikauden alussa 2-1 milj. vuotta sitten. Lähteistä ei selviä, kehittyikö jonkinlainen Equus-kantamuoto vai kehittyivätkö nykyiset hevoseläinlajit erilleen pliohippuksesta. Hevoseläimiä siirtyi laumoina nykyisen Beringinsalmen kohdalla ollutta maakannasta pitkin Aasiaan - ja sieltä edelleen Eurooppaan ja Afrikkaan - plioseenikaudelta aina pleistoseenikaudelle, viimeisimpään jääkauteen saakka. Erään lähteen mukaan olisi jo mioseenikaudella vaeltanut Vanhaan maailmaan kolmivarpaisen hipparion-suvun edustajia, ja näitä olisi vielä pleistoseenikaudella elänyt varsinaisten hevosten rinnalla. Pleistoseenikauden lopulla hevoseläimiä eli joka tapauksessa laajoilla alueilla ympäri maailmaa. Pohjois-Amerikasta ne kuitenkin, kuten muutkin sukulaiseläimensa, kuolivat sukupuuttoon n. 10 000-8 000 vuotta sitten. Syytä ei tunneta. /1,2,3,7/
On olemassa useampia teorioita siitä, miten Equus (tai pliohippus) hajosi nykyisiksi hevoseläinlajeiksi: aaseiksi, seeproiksi ja hevosiksi. Ensimmäisen mukaan Equus-suvun varhaisimmat muuttajat lähtivat liikkeelle vielä ilmaston ollessa trooppisen lämmin: näistä muuttajista kehittyivät sitten Aasiassa ja Afrikassa aasi- ja seepralajit. Hevoset muuttivat vasta myöhemmin, nekin useassa erässä, jolloin syntyivät erilaiset hevostyypit (näistä lisää tuonnempana). Toisen teorian mukaan Equus muutti "kerralla", mutta populaatiot Vanhassa maailmassa joutuivat erilleen toisistaan - luultavasti jääkausi aiheutti maantieteellisiä esteitä - ja lajiutuminen alkoi, kun elinympäristöt muuttuivat. Kolmannessa teoriassa on eräs huomattava ero edellisiin. On nimittäin myös esitetty, että hevonen kehittyi Pohjois-Amerikan sijasta Euroopassa ja että vain eteläamerikkalainen tapiiri on Amerikan eohippuksen jälkeläinen. (Yhtäaikainen kehitys eohippuksesta Equus-suvuksi sekä Pohjois-Amerikassa että Euroopassa tuskin on mahdollinen ajatus, joten hevoseläinten alkukoti on joka tapauksessa ollut vain jompikumpi näistä mahdollisuuksista: useimmat lähteet pitävät itsestään selvänä, että hevonen on kehittynyt Pohjois-Amerikassa. Mikäli fossiililöydöt tukevat selvästi jompaa kumpaa vaihtoehtoa, siitä ei ole lähteissä mainintaa.) Tämänkin teorian mukaan lajit ovat kehittyneet maantieteellisen isolaation tuloksena. /1,2,3,6/
Nykyisen hevosen, Equus caballuksen, monennäköiset ja -kokoiset muodot eivät ole kehittyneet yksinomaan ihmisen jalostaessa sitä, vaan erilaisissa ympäristöissä ja elinolosuhteissa esiintyi niihin sopeutuneita hevostyyppejä jo kauan ennen hevosen kesyttämistä. Yksinkertaisin, mutta ilmeisesti vanhentunut, malli on se, että Equuksesta syntyi kaksi selväpiirteistä villihevostyyppiä: Keski-Aasian arohevonen, josta mm. nykyinen mongolianvillihevonen l. przewalskinhevonen polveutuu, sekä Itä-Euroopan ja Ukrainan tasankohevonen, josta kehittyi tarpaani (nykyään sukupuuttoon kuollut itäeurooppalainen villihevonen) ja sitä kautta itämaiset hevoset sekä useat nykyiset lämminverirodut. /3/ Toinen malli esittää olleen useampia alkurotuja, joita niitäkin kuvataan hiukan eri tavoin. Esitän tässä kahdessa eri lähteessä esitetyt tyyppijaot.
Tietämys hevosen eri muotojen kehittymisestä perustuu fossiilien ja luolamaalausten tutkimiseen sekä nykyisten hevosrotujen tarkasteluun. Varhaisia todisteita on kuitenkin niin niukasti, ettei yksittäistä teoriaa ole kyetty varmasti osoittamaan oikeaksi. Hevonen kesytettiin n. 4 000-3 000 eKr. jossakin päin Aasiaa (myös Eurooppaa on ehdotettu) - varmaa aikaa tai paikkaa on tuskin mahdollista selvittää. Kesyyntymisen jälkeen alkuperäiset (villi)hevoskannat joko kuolivat sukupuuttoon tai sekoittuivat keskenään. Nykyään ainut aito villihevonen, joka siis ei ole syntynyt vapaaksi päässeistä kesyistä hevosista, on Mongoliassa Gobin autiomaassa elävä przewalskinhevonen. Se on oikeastaan oma lajinsa, Equus przewalskii: sillä on nimittäin kaksi kromosomia vähemmän kuin kesyhevosella. Lähes kaikki nykyiset hevosrodut ovat ihmisen suorittaman valikoivan jalostuksen tulosta, vain harvat ovat kehittyneet luontaisesti. /1,3,4,6/
Hevosen sijoittuminen eläinkuntaan
Hevonen (Equus caballus) kuuluu ungulaatteihin,
nisäkäsryhmään, joka muodostuu sorkkaeläimistä (lahko
Artiodactyla) ja kavioeläimistä (lahko
Perissodactyla). Tätä
kautta hevonen on sukua mm. virtahevoille, kameleille, hirville ja
sioille.
Kavioeläinten lahko jaetaan alalahkoihin Ceratomorpha l. Tapiromorpha (sarvikuonomaiset) ja Hippomorpha (hevosmaiset). Näistä ensimmäinen käsittää sarvikuonojen ja tapiirien (Rhinocerotidae ja Tapiridae) heimot, jälkimmäinen hevoseläinten heimon (Equidae). Heimo Equidae käsittää suvun Equus. Siihen kuuluu neljä alasukua ja 7 lajia. Alasukuun Equus kuuluvat kesyhevonen (Equus caballus) ja przewalskinhevonen (Equus przewalskii). Alasukuun Asinus kuuluvat aasianvilliaasi (Equus hemionus) ja afrikanvilliaasi (Equus africanus). Alasukuun Hippotigris kuuluvat aroseepra (Equus burchelli) ja vuoriseepra (Equus zebra) sekä alasukuun Dolichohippus grevynseepra (Equus grevyi). /2,7/
Kaikki 7 hevoseläinten lajia risteytyvät keskenään, mutta
lisääntymiskykyisiä ovat vain przewalskinhevosen ja kesyhevosen sekä
jotkut hevosoriin ja aasitamman jälkeläiset. Hevosten, aasien ja
seeprojen välillä on mm. kokoeroja (tosin kesyhevosen koko vaihtelee
huomattavasti). Seeproille on elinympäristön takia kehittynyt raidallinen
suojaväritys, kun taas aasien ja hevosten turkin väri on yleensä
tasainen. Hevosen häntä koostuu pitkistä jouhista, aasien ja seeprojen
hännissä on karvaa vain päässä. Vain kesyhevosen niskassa kasvavat jouhet
(eli harja) laskeutuvat kaulalle, muilla lajeilla ne ovat lyhyitä
ja pörröttävät pystyssä. /2,3/
Hevosen ominaisuudet
Hevonen on sopeutunut nopeaksi ja kestäväksi liikkujaksi. Se on
saaliseläin, joten sen on paettava vaaroja, ja lisäksi se joutuu usein
kulkemaan pitkiä matkoja ruoanhaussa.
Hevosen päästa on vain 1/3 aivokoppaa ja sitä keventävät kalloluiden sisäpuoliset isot ilmaontelot, jotka ovat yhteydessä ilmatiehyisiin. Ilmaa pääsee virtaamaan runsaasti tilavien nenäonteloiden ja henkitorven kautta (ainut heikko kohta on kapea kurkunpää). Keuhkojen sisäpinta-ala on n. 2500 neliometriä - vertaa: lehmällä 650, ihmisellä 90-150 - joten hengitysmekanismi siirtää tehokkaasti happea lihaksiin mahdollistaen nopeuden ja kestävyyden.
Yksi edellytys nopeudelle ovat myös pitkät jalat, joiden rasitusta yksivarpaisuus vähentää. Raajojen alaosat ovat kevyet ja helposti liikuteltavat - etupolvesta ja kintereestä alaspäin pelkkää luuta, jännettä ja nahkaa - koska suuret liikuntalihakset sijaitsevat ylhäällä, vartalon alueella. Niiden voima siirtyy jalkoihin mutkikkaan jänteistön avulla. Gebardien tapaisista nopeista juoksijoista hevosen erottaa jäykka selkäranka.
Tärähdyksiä vaimentavat monet rakenteelliset erikoispiirteet. Takaosa toimii pääasiallisena työntövoimana, painon ja tärähdysten aiheuttama kuormitus tulee liikkuessa lähinnä eturaajoille. Suurimman osan rintakehän painosta aiheutuvasta rasituksesta vastaanottavat lihakset, jotka kiinnittävät lapaluut rintakehään. Eturaajan siteet ja jänteet lievittävät erittäin tehokkaasti tärähdyksiä. Esimerkiksi hevosen tullessa esteen yli hypättyään maahan joutuu vain toinen etujaloista ottamaan vastaan hetkellisesti koko ruumiin painon ja lisäksi liike-energian aiheuttaman törmäyksen: tällöin vuohisnivel painuu maahan saakka kavion taakse ja ponnahtaa jälleen ylös - tämän mahdollistavat ns. kannatinsiteet, jotka tukevat vuohisniveltä sen painuessa alaspäin. Takajaloissa kinner- ja polvinivelten yhtäaikainen liikkuminen lieventää sekin tärähdyksiä.
Kavion pohja on kovera ja sillä saa hyvän otteen maasta. Kavion takaosa laajenee jalan painuessa maahan ja keskellä oleva kumimainen säde pullistuu estäen jalkaa luistamasta. Kavion sisäosia suojaa sarveisainetupeksi laajentunut kynsi, joka taaksepäin mentäessä muuttuu asteittain kimmoisan kumimaiseksi ja liittyy säteeseen.
Hevosen pää ja vartalo ovat virtaviivaisia ja aiheuttavat vähän ilmanvastusta. Luonnostaan hevosella on neljä askellajia (ts. tapaa liikkua): verkkainen käynti, ripeämpi ravi ja nopeimmat askellajit, laukka ja kiitolaukka l. nelistys, joka on oikeastaan nopeutettua ja venytettyä laukkaa. /3,6/
Hevonen on sopeutunut ruohonsyöjäksi. Ruoansulatuselimistö on erikoistunut hajottamaan nimenomaan heinäkasvien tapaista huonosti sulavaa ravintoa: hevonen tulee toimeen ravinnolla, jossa on vähän valkuaisaineita ja paljon kuitua (siis huono ravintoarvo) kunhan syötävää vain on runsaasti. Se saattaa syödä myös kuorta, lehtiä, silmuja, hedelmiä ja juuria, mutta mieluiten se syö korkealaatuista ja vähäkuituista ravintoa.
Hevonen viettää 60-80% päivästään syöden, riippuen ravinnon runsaudesta. Se repii tai puree ruohon poikki hyvin läheltä maanpintaa sekä ylä- että alaleuassa olevilla etuhampaillaan: naamalihaksisto on huomattavasti kehittyneempi kuin sorkkaeläimillä. Poskihampaat ovat sopeutuneet murtamaan kasvien soluseinat hienontamalla: leuan lihaksisto ja leukojen liitoksen muoto mahdollistavat poikittaisen, sivuttaissuunnassa tapahtuvan puremisliikkeen. Hampaat ovat korkeakruunuiset ja kasvavat koko eliniän korvaten jatkuvan purupintojen kulumisen. Poskihampaiden purupinta koostuu mutkittelevista kiille- ja tahdaspäällysteisistä harjanteista.
Hevoset eivät märehdi. Mahalaukku on eläimen kokoon nähden pieni, 5-15 litraa, kun esim. lehmän neliosainen maha on kooltaan 140-280 litraa. Ravintoa sulaa jonkin verran mahassa ja ohutsuolessa, mutta ruoho hajoaa lähes yksinomaan paksusuolessa ja umpisuolessa, joissa mikrobit alkavat hajoittaa selluloosaa. Käyminen edistyy asteittain ja kestää 72-96 tuntia. Sylkeä sekoittuu ravintoon ruoansulatuskanavan alkuosassa 10-12 litraa päivässä ja se imeytyy uudelleen elimistöön kanavan loppuosassa. /2,3,6/
Hevosen karvapeitteen tehtävänä on tasoittaa ulkoilman lämmönvaihteluja ja estää hien liian nopea haihtuminen ja tätä myötä lämmönhukka. Karvapeite - peitinkarvat, jouhet ja tuntokarvat - ovat sarveisainetta. Kylmässä pienet lihakset nostavat karvapeitteen pystyyn, jolloin muodostuu eristävä ilmakerros. Asuinseuduilla, joilla ilma syksyisin kylmenee, karvapeite tihenee ja kasvaa ns. villa- eli talvikarvaa, joka keväällä putoaa. /6/
Hevonen on sopeutunut saaliseläimeksi. Se aistii hyvin vaaroja ympäristöstä näöllään, kuulollaan ja hajuaistillaan (aisteista lisää tuonnempana). Se on nopea juoksija ja turvautuu vaaroja kohdatessaan pakenemiseen. Mikäli se ei pysty pakenemaan, se puolustautuu purren, lyöden etujaloillaan takajaloilla seistessään ja potkien takajaloillaan.
Hevonen nukkuu vuorokaudessa vain n. 3-4 tuntia, siitäkin suurimman osan seisaallaan ja lyhyitä aikoja kerrallaan. Syvää unta hevonen pystyy nukkumaan vain maassa kyljellään maaten, mikä on sille luonnontilassa vaarallista, koska pystyyn pääseminen kestää kauan. Jalkojensa päällä maaten se pystyy nousemaan nopeammin, mutta useimmiten se kuitenkin nukkuu seisaallaan, jolloin se on hetkessä hereillä ja liikkeessä tarpeen vaatiessa. Seisaallaan nukkuminen on mahdollista, koska hevonen pystyy "lukitsemaan" kyynärpäidensä ja polviensa nivelet (siis etu- ja takajaloissa vartalon tuntumassa olevat nivelet).
Synnyttävä tamma hakeutuu suojaiseen paikkaan pois laumasta. Se pystyy melko hyvin itse säätelemään synnytyshetken sopivaksi ja varsominen kestää tavallisesti muutamasta 45 minuuttiin. Varsa on jo parin tunnin ikäisenä valmis seuraamaan emäänsä (emoaan). Näin tamma suojaa mahdollisimman hyvin itsensä ja varsansa hetkena, jolloin se ei pysty pakenemaan eikä puolustautumaan. /4,5,7/
Hevonen on laumaeläin ja hyvin sosiaalinen. Luonnonvaraiset hevoset elävät pysyvissä ryhmissä, laumoissa, joihin kuuluu yksi ori ja 3-8 tammaa varsoineen - näin elävät muutkin hevoseläimet lukuun ottamatta aaseja ja grevynseeproja. (Näillä lajeilla täysikasvuisten eläinten väliset suhteet ovat luonteeltaan tilapäisiä.) Laumalla ei ole varsinaista elinpiiria, vaan se vaeltaa laajalla alueella ruoanhaussa - laajuus riippuu ympäristön laadusta. Lauma tarjoaa suojan ja lisäksi hevoset hoitavat toistensa turkkia "sukimalla" sitä hampaillaan. Häiritsevät hyönteiset hätistetään yhdessä tiehensä.
Lauman tammoilla on arvojärjestys, mutta ne ovat kuitenkin kaikki ystävällisissä väleissä keskenään. Tavallisesti korkea-arvoisin tamma määrää, missä lauma laiduntaa ja milloin se pitää lepotaukoja: ori on lauman suojelija. Tamma kantaa varsaansa noin 11 kuukautta ja synnyttää yleensä vain yhden varsan keväällä, jolloin on tarjolla runsaasti uutta kasvillisuutta. Parittelu tapahtuu melko pian varsomisen jälkeen, joten varsan syntyminen sattuu aina samaan vuodenaikaan.
Sekä tamma- että orivarsat lähtevät laumasta aikuistuttuaan, tammat n. kahden vuoden iässä, orit n. nelivuotiaina. Orit muodostavat poikamieslaumoja, joissa luultavasti ei ole erityistä arvojärjestystä. Vasta usean vuoden kuluttua ne ovat tarpeeksi vahvoja kerätäkseen ja pitääkseen oman laumansa, johon ne sitten houkuttelevat nuoria tammoja. Ori voi myös syrjäyttää toisen lauman johtajan tappelussa. Orit tappelevat takajaloilleen nousten, lyöden, potkien ja purren. Tammat useimmiten vain potkivat molemmin takajaloin. /2,3,4/
Hevosen normaali elinikä on n. 20-25 vuotta. Hyvin hoidettu kesyhevonen saattaa elää huomattavasti keskimääräistä pidempään (ikäennätys on tiettävästi 62 vuotta). /3/
Hevonen viestii erilaisilla eleillä, asennoilla ja ääntelyllä. Koska sen naamalihaksisto on varsin kehittynyt, se pystyy "ilmeilemaan" esim. suullaan ja sieraimillaan: myös korvien asennoilla on omat merkityksensä. Ryhdillään ja koko olemuksellaan hevonen ilmaisee asemansa arvoasteikossa. Hampaita paljastamalla, jalkaa nostamalla tai kääntymällä takaperin toiseen hevoseen nähden se uhkailee. Paljon voi ilmaista myös erilaisilla hännän eleillä.
Hevosen käyttämät eleet ovat usein symbolisia tai yksinkertaisesti tarkoituksenmukaisia. Vihainen hevonen painaa korvansa luimuun, jotta ne olisivat mahdollisimman suojassa, jos seuraa tappelu. Jos jokin ärsyttää hevosta, se huitoo hännällään tai ravistelee itseään kuin kärpäset olisivat sen kimpussa.
Hevosella on monipuolinen äänivarasto: se korskuu (puhaltaa ilmaa sieraintensa läpi sykähtelevästi, kun sen mielentila on ristiriitainen), kiljuu (vastalause), hörisee (matala, pehmeä ja ystävällinen viesti), hirnuu (tervehdys, joka on yhdistelmä kiljuntaa ja hörinää) ja tuhisee (ei tiettyä merkitystä). /1,4,5/
Käsittelen hevosen tärkeimmät aistit yksitellen.